Anna-Kaisa Rastenberger
Tsuneo Enari: Family. WestLicht-kokoelma
Lastenkutsut olivat se paikka, jossa minä, kuten moni muukin 1970-luvulla syntynyt, tutustui Polaroid-valokuviin. Juhlijat pääsivät vuorotellen syntymäpäiväsankarin isän Polaroid-kameran eteen. Naps, kuva oli otettu, ja hetken odotus palkittiin, kun isä veti suojapaperin kuvan edestä, leyhytteli kuvaa ja ojensi kullekin vieraalle sen tyypillisimmän SX-70-filmillä kuvatun Polaroidin.
Kuvan etualalta tunnisti itsensä epätarkkana irvistelemässä. Tarkennus oli osunut taustan maisematapettiin. Silti Polaroid-kuva oli erityinen. Sen vaimeat värit, vähän etikkainen tuoksu ja valkokehyksinen, pieneen käteen sopiva muoto olivat lapsellekin merkkejä siitä, että hetkeen oli tartuttu. Siinä, omien silmien edessä.
Vuosikymmeniä myöhemmin pääsin viime syksynä tutustumaan yli 4000 Polaroid-valokuvan kokoelmaan WestLicht-museoon, Wieniin. Kun arkistolaatikoista vedettiin esiin jättimäisellä Polaroid-kameralla otettuja 20 x 24 -tuumaisia valokuvia, oli pakko haukkoa henkeä. Ajan henki löi ällikällä.
Pieniin SX-70 Polaroideihin liittyvien nostalgian sävyjen tilalla oli riemukas, visuaalisen irstas kasari. Pinkit, violetit ja punaiset olivat kuvissa häkellyttävän voimakkaita, eikä kiiltäviä liskomaisia kankaita ollut asetelmissa säästelty. Koska suurta kameraa oli ollut hankala liikutella, ajan hyöky näkyi väreissä, diagonaaleissa, asetelmien vyöryssä, irokeeseissa, olkatoppauksissa, photoshoppaamattomien ihojen näppylöissä ja poimuissa. Kasari ajoi hillityn wieniläisen porvaristalon charmin tiehensä.
Lue koko juttu Kamera-lehdestä 8/2012.